Rakkaiden vahtipoikiemme Lassen, Onnin ja Toren tuhkat on siroteltu Hartolan mökille kuusen ja kiven juureen. Ensimmäinen oma koiramme Siiri on haudattu samaan paikkaan 25 vuotta sitten.
Mökki oli Vahtipojille hyvin rakas. Erikoista oli, että muutoin kovin äänekkäät veljekset eivät haukkuneet mökillä lainkaan. Ilmeisesti ei tarvinnut, koska lintujen laulu ja metsän tuoksu oli niin mieluisaa – ei ollut ärsyttäviä kulkijoita eikä syytä riehaantua.
Kuistilla oli mukava lekotella auringon paisteessa ja syksymmällä sai nautiskella takkatulen ääressä. Metsässä oli jännittävää kulkea marjoja napsien. Joskus kokeilimme jopa jäljestystä peuransorkalla! Uimassa kävimme, mutta enempi soutelimme rannan tuntumassa. Kerran Lasse innostuessaan putosi veneestä ja Onnikin jouduttiin kahlaamaan takaisin rantaan, kun vesikoiranvaisto johdatti hänet sorsan perään. Toren seikkailuista pahin oli käärmeenpurema, josta onneksi selvittiin nopealla hoidolla. Mökki ja sen maasto on täynnä kauniita ja rakkaita muistoja.
Tämä on itseoikeutetusti se oikea paikka, jossa saimme saattaa Lassen, Onnin ja Toren yhteen – lopullisesti.
Nyt oli viimeisen vahtipoikamme aika tullut. Rakas ja viisas Onni siirtyi sateenkaarisillalle Lassen ja Toren luokse. Hienosti ikääntyneen Onnimme kunto romahti muutamassa tunnissa ja kaikesta itsekkäästä tuskastamme huolimatta päästimme hänet lähtemään.
Josefa Neumond eli Onni syntyi Inkoossa lauantaina 9. kesäkuuta 2007. Olimme mökin terassilla ja juuri tulleet Lassen kanssa uimasta, kun Pirjo soitti ja kertoi pentujen syntyneen: kolme tyttöä ja neljä poikaa. Porukasta siis riittäisi Lasselle toivottu pikkuveli!
Pirjo maalaa hännänpään, että varmasti tunnistamme!Onni-vauva ja Tuuli kotipihalla Espoossa.
Tämän jälkeen tapahtui paljon. Lasse halvaantui Keski-Euroopan automatkalla, mutta hänet saatiin uskomattomalla onnella ja huipputaitavien lääkäreiden avulla takaisin omille jaloilleen. Saksalaisen kirurgin sanoin ”ihme oli tapahtunut”. Kun Lasse kotiutui ”alppilomaltaan”, kotiutui myös Neumond, josta tuli nimensä mukaisesti Onni, meidän onnemme. Olimme saaneet ”valita” ja jostain johdatuksesta valintamme oli osunut tähän pontevaan, mustaturkkiseen poikaan.
Onni oli pikkupennusta asti viisas ja vakaa. Lassen toipumisessa Onnin rooli oli korvaamaton – pieni leikittäjä piti toipilaankin vireessä osallistumalla aktiivisesti jumppahetkiin. Palloleikit, kuoppien kaivaminen, takaa-ajo ja monenlainen reippailu oli Onnin hyvän kunnon salaisuus.
Oman pihan aitaus oli tärkeä leikkipaikka.Aitauksessa sai kaivaa, vahtia ja haukkua ohikulkijoita.Mutta pallo on kuitenkin se tärkein lelu.
Viisas ja rauhallinen Onni ei aiheuttanut huolta. Hän huolehti laumasta ja sen pysymisestä kasassa. Välillä tuntui, että Onni ajatteli muidenkin puolesta. Onni oli seuramies, joka jaksoi nuokkua vieraiden seurassa aina aamuyölle asti. Hänelle varattiin oma tuoli ja kattaus pöydälle. Onni valvoi ja vartioi. Hän jaksoi ulkoilla, sienestää ja marjastaa samalla itse syöden minkä kerkisi. Onni oli täydellinen, luotettava ja paras ystävä.
Onni eli tervettä elämää aivan viimeisille vuosilleen saakka. Ikä kuitenkin toi omat haasteensa. Vakava sydämen vajaatoiminta, nivelvaivat, outojen pattien ilmaantuminen ja loppuviikkojen painon nousu nesteen kerääntyessä elimistöön rasittivat vanhusta. Herkkuruuat kuten kurkku eivät enää maistuneet, naksutkaan eivät kelvanneet ja lääkkeet tiputeltiin suupielestä. Väsymys ja selkeä voimien loppuminen näkyi viimeisten päivien aikana. Vaikka kuinka pelkäsimme, olimme saaneet merkin, että aika on tullut. Mittarissa oli jo 16 vuotta, 10 kuukautta ja viisi päivää.
Aina yhdessä.Aitauksessa viimeisen kerran.Vielä viimeisen kerran yhdessä.
Kirjoitetut muistot
Kaksivuotiaan Onnin ja viisivuotiaan Lassen kaveriksi saimme Toren. Tästä alkoi Kauklahden vahtipoikien kirjoitettu tarina. Vahtipoikamme elivät vilkasta ja äänekästä elämää Kauklahdessa, ulkoilivat metsissä, mökkeilivät, purjehtivat ja reissasivat paljon – autoilla, laivoilla, junilla ja jopa lentokoneella. Sosiaaliset vahtipojat elivät täyttä elämää ja kuuluivat täyspainoisesti perheen arkeen ja juhlaan. Aika ei enää palaa, mutta muistot ovat sitäkin kultaisempia.
Nyt on jäljellä rauhallinen ja ihana Leo, joka ei vahdi eikä melskaa. Leo on ikänsä ja luonteensa puolesta jotain muuta kuin vahtipoika. On varmasti raju muutos jäädä täysin yksin ilman lajitoverin lämmittävää kylkeä. Toiveena on saada jossain vaiheessa Leolle veli tai sisko – laumassa on mukavampi elää.
Kiitosten aika
Lasse läksi luotamme 2020, Tore 2022 ja nyt oli viimeisen vahtipoikamme vuoro. Olemme olleet onnekkaita saadessamme hoitaa ja rakastaa näitä pieniä perheenjäseniämme – siitä suuri kiitos kasvattajallemme Pirjo Pelinille Kennel Josefaan. Elämänmittaisesta hyvästä hoidosta voimme kiittää Eläinlääkäriasema Arkkia ja siellä Maarit Koivistoa – uskomatonta, että kaikki ovat olleet saman, viisaan omalääkärin hoivissa pennusta elämänsä loppuun saakka.
Kaikista suurin kiitos kuitenkin kuuluu Lasselle, Onnille ja Torelle – kiitos kun olitte kanssamme, opettamassa ja viisastamassa meitä – teitte meistä onnellisia ja parempia ihmisiä.
Kiitos kaikille matkaamme seuranneille ja vaikka vain satunnaisesti tarinoitamme lukeneille. Kauklahden vahtipoikien tarinoita on ollut ilo kirjoittaa. Vaikka julkaisut loppua kohden olivat harventuneet, niin elämä tarinoiden takana jatkui täysillä. Myös tämän sivuston aika on sulkeutua – emme enää lähde kiljuen kylille, metelöiden maailmalle.
Onni täytti 16 vuotta – siis kuusitoista! Se on upea saavutus kenelle koiralle hyvänsä.
Onni-vauva kesällä 2007
Menneen talven aikana Onni on saanut säännöllisen sydänlääkityksen lisäksi nivelten toimintaa helpottavaa Librelaa. Lenkit ovat lyhentyneet vuosien takaisista hevostalleista, åminneista, metsälenkeistä ja luonnonsuojelualueista lyhyisiin kotinurkkien nuuskimiseen. Pidemmälle suuntautuvalle retkelle pakkaudumme autoon ja sieltä jatkamme käpälin.
Onni saa itse päättää lenkkinsä pituuden. Välillä vaikuttaa, että kyse on mäyräkoiramaisesta itsepäisyydestä: jos päättää jäädä tiukkana maahan makaamaan, niin sitten voikin kääntyä ja juosta loppumatkan kotiin. Kotona kun aina saa jotain hyvää suuhunpantavaa. Mutta ensin pitää ”tappaa” pikkuveli ajamalla hurjaa vauhtia takaa ja kurkuttamalla oikein kunnolla. Tässä vaiheessa ihmetellemme mistä tuo voima ja vauhti tulee!
Onni kesällä 2023
Elämää vanhustentalossa
Nukkuminen maistuu aina!
Leopold on koko ikänsä asunut seniorikoirien kanssa. Ensimmäisen vuoden Leo sai nukkua viisaan Lasse-vanhuksen turvallisessa ja rauhallisessa huomassa. Lassen lähdön jälkeen myös Toren ja Onnin voimat hiljalleen hiipuivat ja meno alkoi muuttua verkkaiseksi. Piristystä päiviin toi Toren päivittäiset vierailut ja yhteiset kävelyt. Toren murheellisen ja yhtäkkisen lähdön jälkeen ei näitä iloisia yllätysvierailuja ole enää ollut. Ikävä jäi ja tyhjä paikka nojatuolissa. Luopuminen on niin äärettömän tuskallista.
Erilaisia ovat myös poikien luonteet. Sähäköiden, täyttä laukkaa rynnivien ja haukkuvien Josefa-mäyrinkäisten meno on ollut toisenlaista kuin Leon viipyilevä kulku. Välillä palveluskuntaa harmittaa tämä verkkainen, kaikkia mahdollisia ja mahdottomia tahoja tiiraileva, muita kulkijoita odottava ja jokaista risteystä tarkkaan harkitseva kulkutapa.
Tätä katsetta on vaikea vastustaa!
Miksi emme enää säntää z-kirjaimen muotoista rataa kuten Lasse? Miksi emme hauku skuutteja tai mopoja kuten Tore – senkin uhalla, että jää alle? Nyt kuljemme kaikessa rauhassa. Ääritilanteissa todella ”vaarallisille” koirille kuten kultaisille noutajille, Leo nostaa korviahuumaavan metelin. Mutta kukaan ei ole niin kova kuopimaan kuin Leo – siitä ei meinaa tulla loppua, kun aina voi aloittaa uuden rundin.
Niin erilaisia, niin täydellisiä, niin rakkaita
Alkuperäisen Kauklahden vahtipoikien kolmen koiran kokoonpano on pienentynyt ja jäljellä on enää Onni. Leo ei suoranaisesti kuulu vahtipoikiin, koska hän ei vahdi. Leo seurailee ikkunasta, mutta ei havaitse kadulla vaaroja tai ärsyttäviä kulkijoita.
Viisauden harmaa-look.
Saman rotuisten ja jopa samansukuisten koirien luonne-eroja on mielen-kiintoista seurata. Jokainen koira on yksilö omine luonteenpiirteineen ja temperamentteineen. Monesti näitä omia sohvaperunoita katsellessaan tulee pohtineeksi lukuisia kodittomia ja kaltoin kohdeltuja eläimiä: heilläkin kaikilla on oma persoonansa, omat haaveensa ja ajatuksensa. Kaikkia maailman kärsiviä ei kuitenkaan voi pelastaa vaikka niin haluaisi. Omat avustusroposeni lahjoitan aina eläinten hyväksi. Viime vuoden alusta alkaen kohteena ovat olleet Ukrainan sodan jaloissa kärsivät eläimet. Sydän särkyy pelkästään ajatellessa näitä viattomia luontokappaleita, jotka kärsivät ihmisen hulluudesta ja vallanhalusta.
Viime kirjoituksestani on kulunut reilu vuosi. Tähän aikaa mahtuu niin paljon sekä suuria iloja että musertavaa surua. Surullisin uutinen on rakkaan vahtipoikamme Toren menehtyminen. Tore oli viikkoa aiemmin täyttänyt 13 vuotta. Syksyllä todettu sydänvika oli hallinnassa tarkalla lääkityksellä, mutta kunto vaikutti heikkenevän eikä rauhallinen ja iloinen Tore enää jaksanut samalla teholla ja temperamentilla liikkua. Kultainen sydän oli tehtävänsä tehnyt ja ainoaksi vaihtoehdoksi tuli saattaa Turreli sateenkaarisillalle.
Mutta Toren elämässä oli suurta iloa aivan loppuun saakka. Perhe muutti kesällä uuteen kotiinsa, josta oli mitä mainiointa vahtia kadullakulkijoita – aika usein kadulta pystyi bongaamaan jopa Onnin ja Leopoldin! Nämä ovat niitä samalla kylällä asumisen hyviä puolia! Perhe kasvoi helmikuussa pienellä ihmisveljellä, kaimallaan. Tore oli mukana hakemassa pienokaista kotiin ja sai tutustua tulokkaaseen ensi päivistä alkaen. Hän hoiti veljeään hellästi eikä ollut hetkeäkään mustasukkainen edes Onnille tai Leopoldille. Tore luotti sekä ihmisiin että omiin veljiinsä ja hän varmasti näki, että homma on hallinnassa.
Yhteiset päiväunet maistuivat.
Vaunukävelyllä kotinurkilla.
Josefa Oberhofmeister eli Tore syntyi Inkoossa. Hän oli linkki Josefan poikien ja Arvocas-kennelistä tulleen Leopoldin välillä, nimittäin Toren isä oli Arvocas Reissumies. Emo puolestaan oli Lassen ja Onnin siskopuoli. Tore oli itsekin todellinen reissumies. Hän tuli perheeseen juhannusviikolla 2009. Samana syksynä Tuuli aloitti opinnot Turussa. Niinpä kaksikko matkusti junalla vuosien varrella kymmeniä ellei satoja kertoja Turun ja pääkaupunkiseudun väliä. Opintojen jälkeen koti vaihtui Helsingin Kallioon ja sieltä taas takaisin Espooseen. Kun Tuuli muutti Göteborgiin, lähti Tore itseoikeutetusti mukaan ja niin reissumiehen kulkuvälineiksi tulivat myös laivat.
Monenlaisia seikkailuja mahtui matkan varrelle. Kohtaaminen kyykäärmeen kanssa päättyi järkytyksestä huolimatta onnellisesti ja Tore palasi tippa pienessä käpälässään koko kahdensadan kilometrin mökkimatkan. Mopot ja muut pörisevät kulkuneuvot aiheuttivat suurta närkästystä jopa siinä määrin, että jäi itse sähköpotkulaudan töytäisemäksi. Velipoikien kanssa matkustettiin maalla ja merellä, kotimaassa ja ulkomailla. Autolla ja purjeilla. Mökillä, vaellusreiteillä, sienimetsissä, kaupunkien kaduilla – kaikkialla Tore ja muut reippaat vahtipoikamme ovat olleet mukana perheenjäseninä ja suuresti rakastettuina.
Jälleen kerran kiitämme Pirjoa kiltistä ja viisaasta pennusta, jonka huostaamme luotit. Lämpimät kiitoksemme myös Toren elämänmittaisesta hyvästä hoidosta Maaritille ja muulle Eläinlääkäriasema Arkin väelle sekä sydänterveydestä huolehtimisesta Tarulle Eläinklinikka Livetiin.
Surumme on suuri, ikävä käsittämättömän raskas. Jäljellä ovat kultaakin kalliimmat muistot ja kiitollisuus ihanista yhteisistä vuosista. Jotain pientä lohtua tähän pimeään tuo herkkä ajatus Lassesta veljeään vastassa.
Tore ja Lasse (edessä) vahtivat kadullakulkijoilta joskus vuosia sitten.
Viimeiset kolme viikkoa on ollut vanhojen valokuvien ja kalentereiden tutkiskelua. Mitä kaikkea ihanaa olemme yhdessä tehneetkään! Harva pieni koira on saanut reissata ja kokea niin paljon kuin Lasse, joka oli matkassamme aina, kun se vain oli mahdollista. Jos ei ollut, niin joku perheestä hauskuutti ja huolehti Lassesta ja muista vahtipojista sillä välin. Koskaan emme ole tarvinneet ulkopuolista apua emmekä varmasti olisi kenellekään näitä kullanmuruja arvanneet antaakaan!
Opiskelijalehden ”cover boy” 2005
Erilainen joulunaika
Meille joulu on aina ollut ilon, herkkujen, yhdessäolon ja nauramisen aikaa. Tämä olisi ollut seitsemästoista yhteinen joulumme – nyt siitä puuttuu kooltaan pieni, mutta niin tärkeä Lasse. Kaikkien rakastaman joulun lähestyminen ahdistaa, ainakin minua ja outoa se on meille kaikille.
Yritämme elää arkea ja nauttia kaikesta hyvästä, mitä meillä on ollut ja on. Sanotaan, että mitä suurempi rakkaus, sen suurempi suru. Suuren persoonan ja vahtipoikien henkisen johtajan poismeno on vaikuttanut kaikkiin. Lassen ja Onnin suhde oli voimakkaasti symbioottinen. Onnin kotiutuessa seitsenviikkoisena pentuna, oli Lasse juuri kotiutunut toipilaana rankalta Alppimatkaltaan. Onni, virallisesti Neumond, sai nimensä siitä ilosta ja onnesta, että saimme Lassen takaisin kaikista koettelemuksista huolimatta ja että meillä oli suuri onni saada pieni Onni.
Pitkä ja tapahtumarikas yhteinen elämä
Vaarimme vällyissään 29.11.2020
Onni on aina ollut luonteeltaan suurisydäminen diplomaatti – huolehtiva ja kuuliainen. Lasse sen sijaan otti aina ilon irti ja päätti itse mitä halusi tehdä – lupaa ei kyselty. Joskus totesimmekin, että mäyräkoiran hengissä pitäminen on haastavaa ja käy ihan työstä.
Lasse ja Onni olivat aina yhdessä. Kolmen vuoden ikäero ja tämän jälkeiseen kolmentoista ja puolen vuoden yhteiseloon sisältyy vain kymmenen sellaista yötä, jolloin veljekset eivät nukkuneet saman katon alla. Suru ja kaipaus näkyy Onnin silmistä, tarpeesta olla lähellä ja odottaa jotain saapuvaa. Myös iällä on osuutensa – palloa ei enää napata Maradona-tyyliin. Onni on nyt laumansa vanhin. Hän on etuoikeutensa ja senioriteettinsa täysin ansainnut.
Kaikki aina niin yhteistä 2018
”Suuri ja pieni universumissa”
Leopold kunnioitti Lassea suuresti ja yhteiset, kylkikyljessä-päiväunet olivat parasta laatuaikaa. Lasse ei enää jaksanut leikkiä, vaikka Leo sitä joskus yrittikin. Välillä Lasse kuitenkin innostui ottamaan juoksuaskeleita porukan perässä.
Ulkolenkit tehtiin joskus yhdessä Lassen määrätessä tahdin, mutta viime aikoina enimmäkseen eri kokoonpanoilla. Vaikka kuulo oli mennyt, ei näössä eikä hajuaistissa ollut valittamista. Kadulla riitti nuuhkimista ja toiset koiratkin saivan pienen huomion. Velipoikien tullessa pidemmältä lenkiltä, Lasse hypähteli iloisena veljiään vastaan – jälleennäkeminen oli jo muutaman minuutin eron jälkeen liikuttavan ihanaa.
Kuinka tästä eteenpäin?
Tulevaisuuden, joulun ja alkavan vuoden ajatteleminen tuntuu vaikealta. Merkintöjen tekeminen vuoden 2021 kalenteriin, jossa syntymäpäivät ja vuotuiset kohokohdat ovat jo merkittyinä, ahdistaa. Mökkireissut, vene- ja autoajelut, metsäretket, kyläilyt, kävelylenkit. Pitkä yhteinen aika nostaa muistoja ja kyyneleitä kaikilla tutuilla paikoilla – kadunkulmissa, puiden juurilla, mökin portailla, auton takapenkillä, olohuoneen matolla, koirien omilla tyynyillä. Ruokakupit, lukuisat takit ja hihnat – koti täynnä muistoja ja kuitenkin tyhjä paikka vieressä.
Viimeinen yhteinen päiväuni 30.11.2020
Järki sanoo, että tämä oli odotettavissa ja tämä tulee hyväksyä. Tunteet eivät kuitenkaan tottele. Meillä on tämän pitkän ihanan yhteiselon jälkeen oikeus surra, kaivata, muistella ja olla syvästi kiitollisia.
On aika päättää tämä surullinen kirjoitus ja toivottaa rauhallista joulunaikaa, onnea alkavalle vuodelle ja voimia kaikille läheisensä menettäneille ystävillemme. Vaalitaan muistoja ja iloitaan tästä päivästä. Elämä jatkuu.
Pitkän ja synkeän kevään jälkeen tupsahti kesä upeana ja aurinkoisena. Märässä ja kosteassa talsiminen vaihtui mukaviin kävelyretkiin lähiluonnossa ja lekotteluun oman pihan aitauksessa. Pieni Leo on kasvanut täyteen pituusmittaansa ja myös pentuturkki on jäänyt Ullacon Karvaamoon. Muutosta ja kasvamista näkyy ulkomuodon lisäksi pienissä asioissa – on oppi mennyt ainakin jossain kohdin perille!
Lassen mittariin tuli 11.6. täydet 16 vuotta! Suuri saavutus pienelle sankarille, mutta niinhän me olemme todenneet, että Lasse on sitkeä sissi vaikkakin pieni ja hento kuten vuonna 2007 tohtori Thomas Gödden sanoin ”so fragile”. Lassen päivät ovat verkkaisia – paljon unta, lyhyitä lenkkejä ja välillä jopa reippaita juoksuspurtteja. Mieli on iloinen ja silmät kirkkaat 🙂
Onni saavutti 9.6. kunnioitettavan 13-vuoden iän. Onnin meno ei ole juurikaan muuttunut, vaan askel on edelleen reipas ja vahva. Pienen leikkikaverin saaminen kurkutettavaksi on piristänyt Onnia silminnähden. Vauhtia ja todellakin vaarallisia tilanteita riittää pitkin päivää! Yleensä Leo vikkelästi edellä ja Onni täysillä perässä.
Onnellista arkea
Näin kesä jatkui, mökkireissuja, metsäretkiä, lyhyitä purjehduksia ja paljon yhdessäoloa. Jos korona-ajasta voi jotain hyvää keksiä, niin se on se, kun voi etätyöpäivätkin viettää muutaman metrin päässä rakkaista kavereista.
Syyssateiden koittaessa lenkkeily väheni. Lasselle riitti pienet pyrähdykset kadulla ja talon nurkalla. Myös Onni alkoi vastustaa kävelyä kurassa ja viileässä. Vain pieni Leopold innostui reippailusta. Sen sijaan sisäurheilua kaikki harrastivat aktiivisesti: Lasse tallustelemalla huoneesta toiseen, Onni ja Leo painimalla hurjasti ja juoksemalla kilpaa taloa päästä päähän.
Lassen askel hidastui, mutta ruokahalu parani, uni maistui ja päivittäiset toiminnot sujuivat muitta mutkitta. Sydäntutkimuksen mukaan Lassen kunto oli oletettua parempi ja lääkkeitä voitiin vähentää. Samanaikaisesti huomasimme Onnin kuulon heikentyneen – no onhan hänelläkin jo ikää.
Se pelätty päivä
Ensimmäinen adventtisunnuntai oli rauhaisa. Lyhyitä lenkkejä, hyvää ruokaa ja lämpöisissä sisätiloissa oleskelua. Nukuimme hyvin, vaikka halusin niin kovasti silitellä iäkästä nukkumakaveriani. Omaa pahaa oloa oli jatkunut jo pitkään – kai se oli pelkoa väistämättömästä.
Maanantaiaamuna kaikki olivat virkeitä. Syötiin, ulkoiltiin ja kaikki kolme nukkuivat tiiviisti yhdessä koko päivän. Illansuun ulkoilun jälkeen Lassen kunto romahti: hän jäi makaamaan puolitiedottomana. Saimme Arkin omalääkärin Maarit Koiviston kiinni ja pääsimme vastaanotolle yliajalla. Maaritin asiantuntemuksen mukaan jokin tukos oli vienyt Lassen tietoisuuden rajan yli ja ainoa apu oli enää auttaa urhea Lasse sateenkaarisillalle. Tämä on niitä elämän ehdottomasti vaikeimpia paikkoja, niin järkyttävää ja niin lopullista.
Lasse lähti kirjaimellisesti saappaat jalassa. Urheana ja sisukkaana Lasse oli selvinnyt vaikeasta halvauksesta leikkauksineen, monista pienistä vaivoista ja operaatioista. Hän oli ilonamme uskomattoman pitkän ajan ja vielä olisimme halunneet upeaa senioriherraa palvella, hoitaa, huoltaa ja rakastaa. Mutta onneksi voimme rakastaa pientä perheenjäsentämme oman aikamme loppuun saakka. Vaikka osa itsestä lähti mukana, on suuri ilo tuntea, että Lasse on nyt tuikkiva tähti taivaalla muiden upeiden koirien joukossa – kiitos rakas Lasse kaikesta, teit meistä parempia ihmisiä – sinua ei kukaan voi korvata.
Lämmin kiitoksemme Maaritille Arkkiin, Tarulle Livetiin ja kolmetoista vuotta sitten vaikean, mutta onnistuneen selkäleikkauksen tehneelle Dr Thomas Göddelle Pidingiin. Lämmin kiitoksemme myös kaikille kylän koirille ja väelle, ystäville, sukulaisille ja perheenjäsenille, jotka ovat yhdessä kanssamme iloinneet Lassen lapsuudesta, aikuisuudesta ja vanhuuden päivistä.
Lasse oli pentueensa pienin, mutta lähti ensimmäisenä synnyinkodistaan. Hän eli pentueensa vanhimmaksi ja lähti viimeisenä sateenkaarisillalle.
Pieni poikamme Leopold täytti jo kuusi kuukautta! Ensimmäinen puolivuotis-kausi on ollut yhtä hulinaa, villiä menoa ja hauskanpitoa! Onni on saa-nut Leosta kärppääkin nopeamman leikkikaverin – tästä Onni tuskin osasi edes uneksia. Nyt saa painia, möyrytä, juosta ja reuhuta sydämen kyllyydestä. Pallo ei enää ole se ykkösjuttu, mutta juttu vähän kumminkin – onhan siitä kiva kinastella. Lasse-parka saa pienen häirikön niskaansa milloin mistäkin suunnasta ja joudummekin usein pelastamaan Lassen rajuilta taklauksilta. Mutta nukkumakaveriksi Lasse on Leolle todella mieluinen. Ison veljen reppuselkään on kiva käpertyä.
Pentukoiran kehittymistä on kiva seurata. Joka päivä opitaan isolta pojilta jotain uutta. Jalannosto on jo hyvin hallussa. Vahinkoja sattuu silloin tällöin, mutta yritys on aina osua paperille tai tarkoitukseen varatuille pyyhkeille. Oman nimen Leo tunnistaa lähes aina, jos vain arvon mäyräkoiran sopii kutsuun vastata! Onnin ja Toren laulukuorossa on cantore minores -äänisellä jäsenellä oma paikkansa.
Terävät maitohampaat alkavat vähitellen vaihtua. Onneksi, sillä näihin piikkeihin olemmekin jo kovin kyllästyneitä. Ulkona on syytä kulkea silmät avoinna ja hihna tiukalla, koska pieneen suuhun napsitaan kaikkea mahdollista. Leopold on hyvin rohkea ja haluaa tutustua kaikkiin kulkijoihin riippumatta siitä onko toinen lainkaan kiinnostunut. Kaikkia havaittuja kanssakulkijoita odotellaan ja ihmetellään eikä edes isot tummat koirat pelota pientä kulkijaa.
Lassen elämä on nukkumista ja syömistä. Sapuska maistuu ja nykyään aiempi nirsoilija jonottaa ruokaa kuin ruokaa yhtä innokkaasti. Päivät kuluvat nukkuessa ja myös yöt ovat rauhoittuneet turhasta vaeltelusta. Tähän on auttanut senioreiden levottomuutta lievittävät lisäravinteet. Ulkoilu on rajoittunut lyhyisiin lenkkeihin lähimaastossa. Kuulo on mennyt jo aikoja sitten, mutta näkö- ja erityisesti hajuaisti pelaavat edelleen hienosti. Siksipä verkkaiset lenkit – erityisesti metsäpoluilla lukuisine hajuineen kestävät ja kestävät. Mikäpä siinä, mutta laumanvartijana ikänsä kunnostautunut Onni ei kestä Lassen jäämistä porukasta ja niinpä kävelyretkiä usein tehdään erilaisilla kokoonpanoilla eri nopeuksilla.
Voimien hiipumista ja elämän hidastumista on haikeaa katsella. Aiempi adhd-Lasse on nyt rauhallinen ja mietteliäs. Ikää on jo 15 vuotta ja 9 kuukautta – niin kunnioitettava määrä pahnanpohjimmaisena syntyneelle, vaikeasta halvauksesta ja selkäleikkauksesta selvinneelle ja erilaista vaivoista kärsineelle urhealle mäyräkoiralle, jota me kaikki rakastamme aivan suunnattomasti! Sydänlääkitys on tuonut korvaamattoman avun jo lähes kahden vuoden ajan. Lasse on kuitenkin edelleen oma itsensä – iloinen, utelias ja lempeä.
Lassen lisäksi kesän 2004 Josefa-pentueesta on tietääksemme jäljellä enää Lazarro kutsumanimeltään Doni. Vanhat herrat tapasivat pitkästä aikaa. Yrityksistä huolimatta kuvan saaminen viidestä mäyräkoirasta oli hankalaa. Kuvassa sitkeät harmaahapsiset veljekset 🙂
Toren suhtauminen verisukulaiseensa on muuttunut kuukausien aikana. Alkuaikojen ärtyneisyys ja komentelu on lauhtunut mukavaksi yhteiseloksi. Toren isä edustaa Arvocas-klaania kuten pieni Leopold. Toisaalta Toren äiti edustaa Josefa-klaania kuten Lasse ja Onni. Tore onkin yhdistävä linkki kahden upean mäyräkoirasuvun välillä. Koska koko porukka viettää lähes kaikki arkipäivät yhdessä, on leppoisa yhteiselo tärkeää.
Eritahtinen ulkoilu ja kaiken-ikäisten huomiointi on nyt arkeamme. Vuosien varrella oli päässyt unohtumaan millaista elämä pentu-perheessä on! Toisaalta elämä seniorin kanssa on meille uutta ja täytyy sanoa, että kaikessa työläydessään upeaa – nautimme jokaisesta päivästä ja yöstä ihanan vaarimme kanssa vaikka heräämme öisin viemään porukkaa pihalle ja päivisin konttaamme pesemässä lattiaa ja mattoja. Pikkujuttuja ne vain ovat. Jokainen päivä on juhlaa mukavassa porukassa!
Vahtipoikien vahvuus on nyt neljä! Uutena tulokkaana porukkaan on liittynyt Leopold, yhdeksän viikon ikäinen karkkaripoika. Kasvamista ja opeteltavaa on vielä paljon, mutta tällä tarmolla juoneen päässee kiinni nopeasti – no porukan ikämiesten mielestä liiankin tarmokkaasti.
Leopold, tuttavallisemmin Leo ja virallisemmin Arvocas Leipurimestari muutti huusholliimme Siuntiosta, huippumammansa Doriksen ja kahden sisarensa hellästä huomasta. Jo ensimmäisenä iltana Leopold yritti vaihtelevalla menestyksellä kontaktia isoveljiinsä ja onnistuikin siinä Onnin kanssa. Toki välillä pitää pöristä ja möristä, koska eihän ole mistään kotoisin, että tuollainen pikkukirppu käy päälle kuin yleinen syyttäjä. Kuten kaikki koiranpennut, toisen kyljessä nukkuminen on tärkeää myös Leopoldille. Lassen viereen pääsi sitkeällä yrittämisellä. Mutta jos ei lajitoverin, niin sitten palvelusväen viereen – sekin tuntuu maistuvan.
Tore on tyypiltään vetäytyvämpi ja siksi pysyttelee pienen
välimatkan päässä uudesta tulokkaasta. Pienellä pörinällä ja poksahtelulla voi
pitää jonkinlaista hajurakoa, onneksi!
Leikkisä ja vilkas, mutta samalla fiksu Leopold on sopeutunut uuteen kotiin erittäin hyvin. Itkua ja ikävää ei ole ollut. Olemme kovin onnellisia ja kiitollisia, että saimme tämän upean persoonan joukkomme jatkoksi.
Kesä 2019 on meneillään. Kuumalla säällä vahtipojat keskittyvät sisällä ja varjossa oleskeluun, koska liika on liikaa myös kesässä ja auringossa. Kaikkien koiranomistajien tulisi muistaa, että sekä asfaltti- että hiekkatie polttaa pieniä varpaita. Lämpöhalvaus on vaarallinen ja siksi lenkit viileään aikaan ovat parasta.
Synttärisankarit
Vahtipojat ovat saaneet nauttia kesästä sekä kotipihalla että mökillä. Länsinaapuriin melkein teki mieli lähteä, mutta jätämme tältä vuodelta väliin. Vesille on päästy vilvoittelemaan ja toivon mukaan päästään vielä useita kertoja. Ja mikä parasta – on vietetty synttäreitä oikein isoilla numeroilla! Lasse saavutti ruhtinaallisen 15 vuoden iän kesäkuun alkupuolella ja on nyt virallisesti senioridoggi! Pari päivää myöhemmin Onni kuittasi 12 vuoden saavutuksen. Tore on kevään lapsia ja täytti 10 vuotta jo maaliskuussa.
Lasse voi ikäänsä nähden hyvin. Reilun vuoden ajan on päästy eteenpäin sydänlääkityksellä, mutta ilman oireita. Pientä huolta on ollut aika ajoin, mutta vähällä olemme onneksi päässeet. Suuri kiitos tästä kuuluu omalääkärillemme Maaritille Eläinlääkäriasema Arkissa, jonka apuun olemme voineet luottaa kaikenlaisissa vaivoissa. Sydänultrassa olemme käyneet Eläinklinikka Livetissä, jossa sydänsairauksien spesialisti Taru ilahtui Lassen sydämen kunnosta – paljon parempaa kuin osasi edes odottaa! Hammaskiven poistoon olisi tarvetta, mutta operaation vaatima anestesia pelottaa ainakin meitä…
Lasse – urhea mäyräkoira
Lassen taival on ollut melkoista seikkailua halvauksesta toipumiseen, pikkukrempoista selviämiseen, karkuretkiltä löytymiseen jne. Viisitoista vuotta on koiralle pitkä ikä, mutta meille ihmisille aivan liian lyhyt yhteiselon aika. Olemme jokaisesta päivästä suunnattoman kiitollisia ja onnellisia. Elämäämme rytmittää nyt seniori, jonka hillittyyn tahtiin kaikki lenkit kuljetaan ja jonka kuuroille korville on turha huhuilla. Nenä toimii ja siksipä nuuskimiseen kuluu aika entistäkin enemmän. Myös näköaisti on edelleen hyvä ja kaikki kaukaisuuden pisteetkin huomioidaan. Joskus askel on kankea ja välillä pistetään juoksuksi. Lasse varmaan itsekin ihmettelee, miksi vasta nyt saa kulkea mökkitiellä vapaana – tätä formulaa kun ei aiemmin kukaan olisi saanut kiinni!
Sopuisaa sakkia!
Kesävieraaksi kaukaa Saksanmaalta saimme cockerspanielin nimeltä Sam. On se kummaa, kun toisilleen entuudestaan vieraat pojat pärjäävät keskenään! Kun kaikki ovat kilttejä ja sopuisia, niin siinähän se sitten menee – erityisesti jos makkaralla lahjotaan ja sama käsi ojentaa herkkupalat kaikille 🙂
Pienet merimiehet viihty-
vät vesillä. Jopa Torekin, joka nuorempana pelkäsi vettä ja panikoi jo laiturilla, on alkanut rentoutua raikkaassa merituulessa. Uiminen on jäänyt kaikilta, vaikka Lasse ja Onni ovat kumpainenkin olleet innokkaita uimareita. Ikäkö vai kylmä vesi sen tekee, tiedä häntä!
Vahtipojat viettävät sees-
teisiä kesäpäiviä, lepäilevät mökin kuistilla ja katselevat käpälien vauhdista päätellen villejä unia. Kotipiha, mökki ja veneranta riittävät ympäristöksi. Mutta ehdottomasti parasta on se, että ihmisisi on päivisin kotona eikä poikien tarvitse viettää päiväänsä kotiintulijoita odotellen.
Perustettiin Lassen Taitotalo
Lassen nimen mukaisesti on kesän aikan perustettu puusepänyritys Lassen Taitotalo Oy. Palvelut koostuvat huonekalujen ja muiden puutuotteiden entisöinnistä, korjaamisesta ja uusien rakentamisesta. Siellä myös koulutetaan ja ohjataan aiheesta kiinnostuneita.
Palettiin kuuluu myös Denken Lassen – ajatuspaja, jossa luovuutta tuetaan kädentaitoja kehittämällä. Lassesta on niin moneksi!
Taas me pimeydessä tarvomme! Tästä ei tykkää enempää mäyräkoirat kuin ihmisetkään, mutta yritetään muistaa, että valoa ja joulua kohti mennään – tosin pimeimmän mutkan kautta.
Lasse tuntuu arvostavat erityisesti nukkumista ja syömistä. Pikaisten aamu- ja iltapissien lisäksi riittää yleensä yksi pidempi lenkki. Harvemmin häntä useammat ulkoilut kiinnostavat. Kyläpaikat ovat valitettavan vähissä, vaikka käytöksessä tai siisteydessä ei ole
puutteita. Niinpä muut virikkeet ja ”sisäulkoilut” tulee hoitaa kaupoissa tai kauppakeskuksissa. Mökki on jo viikkoja sitten laitettu talviunille, joten sinnekään ei voi lähteä vilusta värisemään.
Lasse on kuitenkin ikäisekseen iloinen ja hyvävointinen. Ilmeisesti lääkitykset ovat kohdallaan ja olo sen myötä hyvä. Harmaat hapset lisääntyvät ja askeleet hidastuvat, mutta eipä se haittaa kun hyvää mieltä ja oloa kuitenkin näyttää riittävän.
Onnia ei tarvitse ulos yllyttää, mutta kyllä hänellekin uni maittaa. Joskus aamukävelijä täytyy kaivaa peiton alta ja raahata ulos. Leimallista kummallekin on käsittämättömän innokas nuuskiminen ja vetkuttelu. Kävelyttäjän on aina syytä pukeutua lämpimästi, sillä paikoillaan seisoskelu ei aina ole kovin mukavaa, vaikka kaikesta voi päätellä siihen sisältyvän erittäin tärkeää viestien vaihdantaa.
Sosiaalinen elämä on melko rajoittunutta. Kylmällä ja pimeällä ei kavereitaan jaksa liiemmin moikkailla. Mutta on jännääkin ollut, kun Igor, iso pyreneittenkoira vieraili oikein yökylässä! Igor on muutama viikko sitten muuttanut Minnesotasta Suomeen, joten useampiakin kohtaamisia on tiedossa. Koirat pärjäsivät mainiosti vaikka kokoero on valtaisa!
Tore-poika suunnittelee muuttoa takaisin Suomeen, mikä ilahduttaa meitä kaikkia. Tore on todellinen reissumies, mutta voisihan sitä jo vähitellen vakiintua vaikkapa Kauklahteen! Vahtipoikien yhteiselo on kuitenkin niin superjuttu, että sitä tässä vain odotellaan.
Onnin pallot ovat päässeet kulumaan lähes olemattomiin. Uusia, ”juuri niitä oikeita” CyperBall-palloja ei ole enää vuosiin suomalaiskaupoista löytynyt. Sinnikkään etsimisen jälkeen brittiläinen verkkokauppa palkitsi löytäjän ja pääsimme tilaamaan kunnon palloja oikein perhepakkauksen verran! No mitäpä sitä ei koiransa eteen tekisi!
Monesti on mielessä ollut nuoremman polven saamista mukaan jengiin. Toisaalta vanhukselle pitäisi antaa rauhaa korvia repiviltä villipedoilta vai toimisiko tällainen elämänilo inspiraationa ja vastapainona ylettömälle nukkumiselle? Voisi myös olla hyvä tarjota mahdollisuus kodinvaihtajalle, jos sellaisen tähän porukkaan saisi sopeutumaan.
Niin tai näin – nyt on hyvä, sillä Vahtipojat ovat pian koolla ja maassa rauha. Joulu on juhla-aikaa myös pienelle mäyräkoiralle – sitä odotamme kaikki 💙
