Kauklahden vahtipojat

Mitä vanhemmaksi elämme, sitä nopeammin aika rientää. Siinä sivussa unohtuu, kuinka jokaiseen arkiseen päivään liittyy paljon sattumuksia, ilon aiheita ja joskus huoliakin. Näitä ei vain tule kirjattua ylös ja niinpä ne vaipuvat unohduksiin.

Sitten viime merkintöjen on tapahtunut kaikenlaista. Sateinen, kostea ja lämmin talvi, jota seurasi tuulinen ja vaihteleva kesä. Tämän kesän veneilytkin ovat jääneet souteluun mökkirannalla – mutta ehtipä Lasse sielläkin pudota laidan yli hamutessaan vedenalaisia puunrunkoja. Muita ei vesielämä ole houkutellut senkään vertaa. Vai onko entinen himouimari Onni tullut vanhaksi?

Ikää kieltämättä on tullut meille kaikille. Kesäkuussa Lasse saavutti kunnioitettavan kahdentoista vuoden iän ja Onni paria päivää myöhemmin täytti yhdeksän vuotta. Hieman on parta harmaantunut, mutta muuten ei ikä paljon näytä painavan.

Tore puolestaan täytti maaliskuussa seitsemän vuotta.

Keväisen rokotusrutiinin yhteydessä omalääkärimme Maarit huomasi Lassella ja Onnilla voimistuneita sydänääniä. Tutkitutimme pojat Mevetin sydänlääkärillä ja syyksi selvisi normaali ikääntymisen myötä tuleva muutos – taas helpotti! Lassea on kostean kesän jäljiltä vaivannut tulehtuneet varvasvälit, mutta muuten pojat ovat kaikeksi onneksi voineet hyvin.

Kuoppien kaivaminen ja muut kesäpuuhat ovat jääneet vähemmälle. Onnin pallo lentää kuten ennenkin. Pieniä retkiä ja parin yön mökkireissuja on tehty aiempaa useammin. Kuistilla makoilu on sekin vähentynyt joko hyttysten tai kylmyyden vuoksi, mutta metsässä on sentään rämmitty voimien mukaan!

Kaikessa liikkumisessa on huomioitu seniorin toiveet. Korostetusti TOIVEET, koska iän myötä mäyräkoiran itsepäisyys entisestään lisääntyy! Jokainen risteys vaatii keskustelua, koska porukassa on vähintään kaksi eriävää mielipidettä.

Lasse on itseoikeutetusti kingi, jonka sana painaa. Lasse myös osaa käyttää tätä erinomaista privilegiota tehokkaasti hyväkseen. Esimerkiksi kerjääminen on taitolaji, jonka osaamisesta ja tilanteen nopeasta haltuunotosta on paljon iloa – tämä tosin riippuu siitä keneltä kysytään!

Kerjäämisen jalo taito on tyypillistä mäyräkoirille. Ns. ”Dackelblickiä” on todella vaikea vastustaa ja se saattaa olla syy useiden mäyräkoirien ylipaino-ongelmiin.

Tore palasi juurilleen Espooseen ja muutti helmikuussa Lasilaaksoon Kalliossa viettämiensä vuosien jälkeen.

Uuden kodin parveke on mitä mainioin vahtipaikka ja lähiluonto lintutorneineen ja laiduntavine lehmineen sopii Toren metsäluonteelle. Parasta kaikessa tietysti on, että vahtiveljiin on lähes kuuloyhteys! Reipas äänenkäyttö ja iloiset kiljahtelut ovat Toren erityistaitoja, joista jokainen lähinaapuri on päässyt nauttimaan.

Vahtipoikien lauma on kasvanut uuden ihmisjäsenen verran. Onnin hoivavietti nousi uusiin lukemiin toukokuussa syntyneen pikkuihmisen myötä – nyt on yhden sijasta huolehdittavana kaksi! Lasse ja Tore tykkäävät, mutta antavat pienokaisen olla rauhassa. Onni sen sijaan hoitaa, hoivaa, läähättää ja koettaa joka käänteessä päästä edes vähän pussaamaan. Mitä suurempi itku, sitä kovempi huoli! Onnin luontainen tarve pitää lauma koossa korostuu entisestään. Onkohan luonteessa ripaus paimenkoiraa?

Kesään on myös mahtunut kivoja vieraita ulkomaita myöten. Eläinrakkailta ihmisiltä on huomiota riittänyt myös ystävällisille vahtipojille. Myös Kauklahden raitille on ilmaantunut monta uutta nelijalkaisia kaveria – joukossa useita mäyräkoirapienokaisia! Välillä tosin tuntuu, että mielenkiintoiset hajut vievät mennessään niin, etteivät ”elävät” koirat jaksa lainkaan kiinnostaa. Onkohan tässä kyse samasta ilmiöstä, jossa ihmisten harmitellaan elävän somen, pokemonien ja muun virtuaalisen todellisuuden pauloissa?

Vahtipoikien edellinen teksti on peräti marraskuun lopulta, joten ei voi kuin todeta ajan kuluvan liiankin nopeasti. Poikien elämä on sujunut leppoisasti vahtien, syöden, nukkuen ja seurustellen. Onnilla on edelleen pallo lentänyt! Suureksi onneksemme kaikki ovat pysyneet terveinä, virkeinä ja iloisina.

Joulua vietimme perinteiseen tapaan kaikki yhdessä – uutta oli kuitenkin pienen ihmislapsen mukana olo ensimmäistä kertaa. Kaikki Vahtipojat, Onni etunenässä, ovat kiinnostuneita ja iloisia uudesta perheenjäsenestä. Theo-poika tykkää koirista ja osaa pienestä iästään huolimatta hienosti puuhata niiden kanssa.

Talvella ei pahemmin paleltu, mutta sadetakkia tarvittiin usein. Tylsä talvi, mutta ei se tuntunut positiivista porukkaa pahemmin haittaavan. Kevään korvalla alettiin odottaa kesää, auringonpaistetta ja kuoppien kaivamista. Mökille mentiin aina kun tuli sopiva hetki. Kuopankaivuu maistui kuitenki paremmin vasta elokuussa, koska maa oli pitkään kylmä ja kostea runsaiden sateiden jäljiltä.

Lasse heitti talviturkkinsa jo kesäkuun alussa hyppäämällä veteen omasta tahdostaan – merihirviöitä kun ei voi vastustaa. Hampaat siinä kalisivat! Onni on tyytynyt kahlaamaan ja Tore pysyttelee tapansa mukaan kaukana rannasta, mutta vene on onneksi eri asia!

Mutta ovat pojat päässeet myös merille – yhdessä ja erikseen. Kiperissä tilanteissa poikien paikka on kajuutassa, mutta muutoin saa valvotusti tepastella kannella ja nauttia vauhdin hurmasta.

Iloisia asioita on ollut paljon. Eräs niistä on ollut Helmi-neidin vierailu Onnin luona. Päivä oli jännittävä ja uusiksi pistetään loppuvuodesta. Kylälle on ilmaantunut useita koiratulokkaita, suuria ja pieniä, aikuisia ja pentukoiria. Yksi pelottavimmista on ollut 10-viikkoinen tanskandoggi nimeltään Nasu – ilmeisesti vaisto kertoo, että odotettavissa on erityisen suuri koira ja siksi se on pistettävä järjestykseen hyvissä ajoin.

Mutta sisältyy kesään suruakin. Nimittäin sekä Onnin että Lassen arvostettu äiti ja Toren isoäiti Jade on kesän alussa muuttanut sateenkaarisillalle.

Rakkaan perheenjäsenen menettäminen on aina hyvin raskasta ja vaikka tiedämme koiran aikakellon
tikittävän ihmisen kelloa nopeammin, kouraisee kaipaus hyvin syvältä. Mutta samalla on syytä muistaa kiitollisuus niistä lukuisista hyvistä hetkistä, teoista ja iloisista asioista, joita yhteiseen aikaan on mahtunut.

Kuvissa sekä Lassen (ylempi kuva) että Onnin (alempi kuva) varhaisia aikoja oman koiraemon hoivissa.

Toukokuisena sunnuntaina 2010 pihaamme tepsutteli jyhkeä, harmaa koira. Veimme rohkean ja ystävällisen tulokkaan koira-aitaukseen omien koirien ollessa sisätiloissa.

Kippurahäntä oli hyvin ystävällinen ja antoi tutkia itsensä. Panta kaulassa, mutta ei mitään tunnusmerkkejä. Mielestämme vieras vaikutti Norjan hirvikoiralta. Otimme välittömästi yhteyttä kaikkiin kadonneita ja löytyneitä eläimiä jäljittäviin järjestöihin, lähitienoon löytöeläintaloihin ja poliisiin. Kiltti koira vietti yön sisällä omassa huoneessa, vaikka halukkuutta olisi ollut muiden joukossa. Emme uskaltaneet, koska epäilimme isokokoisen uroksen aiheuttavan selkkauksia vahtipoikien omalla reviirillä.

Maanantaina eläinlääkäriasemalla ei löydetty mikrosirua. Ulotimme kyselyt lähikuntien metsästysseuroihin. Kuvallisia ilmoituksia ripustettiin valopylväisiin ja ilmoitustauluille. Kuvaan ei kaivannut.

Ihailun kohteeksi ansaitusti

Päätimme esitellä koirat toisilleen. Kaikki
sujui kuin leikiten – kuka olisi uskonut, että neljällä aikuisella uroksella synkkaa välittömästi! Se tuntui todella hyvältä. Oli hienoa kulkea kylällä neljän koiran kanssa yhden kulkiessa ylväästi kaikessa rauhassa ja kolme remutessa tavalliseen tapaan.

Saimme puhelun Orimattilasta perheeltä, joka oli äskettäin menettänyt oman hirvikoiransa. Rouva kyseli varovasti mistä oli kyse ja kertoi heidän olevan kiinnostuneita, jos kotia ei ala löytyä.

Olimme yhteydessä Viikin löytöeläintaloon. Siellä sanottiin, että koira pitää tuoda heille  vuorokausitaksan alkaessa raksuttaa saman tien. Kahden viikon kuluttua he ”arvioisivat säilytetäänkö koiraa vai ei”. Me emme kuitenkaan sitä enää saisi! Viranomaiset sen sijaan kertoivat, että ellemme kahdessa viikossa löydä omistajia, saamme omistusoikeuden itsellemme. Viikin valehteleva eläintalo!

Päätimme jatkaa etsintää ja samalla kiinnyimme tähän hienostuneeseen herraan todella paljon. Kävelimme laumana ja vietimme hyvää aikaa. Onni ihaili isoa veljeään tavattomasti Lassen ja Toren myötäillessä. Nimesimme kulkijan Harriksi harmaan turkin perusteella.

Harri nukkui kiltisti sängyn vierellä lattialla, odotti ruokaansa rauhassa ja toimi juuri niin kuin hyvin opetettujen koirien tuleekin tehdä.  Olimme kovin onnellisia, mutta samalla pahoillamme siitä, että omistajia ei kuulunut. Orimattilasta käytiin Harria ihastelemassa. Ymmärsimme, että perhe on tosissaan ja osaisi arvostaa Harria. Kaksi viikkoa kului ja päätimme antaa löytölapsen uuteen hyvään kotiin ja niin Harrista tuli Romeo.

Orimattilassa kodissa odotti kaksi lapinkoirasiskoa. Harri sai hyvän kodin ja paljon rakkautta. Neljän onnellisen vuoden jälkeen diagnosoitiin IMHA, rankka sairaus, jota ei maallikko pysty edes kuvailemaan. Verensiirrot, tiputukset, steroidit, antibiootit ynnä muut raskaat hoidot sekä eläinsairaalassa että kotona veivät voimat ja tänään pieni matkamiehemme siirtyi sateenkaarisillalle.  Olemme kaikki sanattomia.

Vaikka kyse oli vain kahdesta yhteisestä viikosta, tuntuu kuin kyse olisi omasta koirasta. Joku tarkoitus lienee ollut, että herra tepasteli juuri meille ja sopeutui laumaan saman tien. Joku tarkoitus lienee varmasti ollut myös sillä, että uusi hyvä koti löytyi kuin vahingossa. Tiet vain kohtasivat.

Olemme hyvin kiitollisia tästä kaikesta – myös nyt surun hetkellä. AINA on syytä auttaa avuntarvitsijaa – ilon saa takaisin moninkertaisena.

Onneksi päästiin mökille! Mökkeily kuuluu kesään ja on niitä harvoja maisemanvaihdoksia kotikulmien talsimiselle ja nuuhkimiselle. Sitä paitsi automatkailu on jännittävää, kun koskaan ei tiedä mistä käännytään ja mitä lasin takana vilahtaa. Ohi ajavissa autoissakin saattaa olla jotain merkillepantavaa. Kun auton vilkku napsahtaa päälle, nousee ainakin Lasse rivakasti tarkistamaan tilannetta. Lasse onkin tehokkaampi navigaattori kuin tekniset laitteet konsanaan

Säätila on huomattavasti parantunut sitten juhannuksen. Lämmönn myötä myös hyttyset, ampiaiset ja paarmat näyttävät virkistyneen. Viime kesän karmeista kokemuksista viisastuneina varomme käärmeitä entistä tarkemmin. Yhden vaskitsan tapasimme paistattelemassa päivää keskellä tietä ja jätimme sen rauhaan, sillä ne eivät ole vaaraksi kenellekään. Myös yksi kyykäärme oli saatu pyydystettyä muovisaaviin kuskattavaksi kauas metsien taakse.  Voi ihana, kamala luonto!

Vahtipojat rakastavat mustikoita. Onni ja Tore napsivat niitä puskista ihan itse, mutta Lasse haluaa jokaisen marjan yksilöllisesti tarjoiltuina. Mustikoiden ylivoimainen terveellisyys lienee hyväksi myös koirille. Ainakin ne maistuvat. Sen sijaan mansikat eivät kelpaa missään muodossa. Kesän ensimmäiset kantarellit pilkistelivät sammaleessa ja Lasse osallistui keräämiseen hämähäkinverkot kuonollaan.

Lähes 30-asteen kuumuus ottaa koville. Erityisesti kotiinlähdön aikaan kuuma auto ei liiemmin houkuttele. Onneksi sivutiellä voi vielä tuuletella avoimen ikkunan ääressä. Harmi vaan, kun sitä riemua ei kestä kuin reilun kilometrin ajan. Sitten voikin oikaista takapenkille ja vedellä hirsiä kotiin saakka. Parin päivän visiitti mökillä antaa unenlahjoja ja ajattelemisen aihetta pitkälle viikkoon.

Video Toresta mustikkapuskassa.

Kuluvana kesänä ei aurinko ole liiemmin lämmittänyt. Nyt kuitenkin tärppäsi ja vahtipojat saivat lämpimän auringonpaisteen lisäksi vieraita, kun Nipsu Nummelasta  tuli yllätysvierailulle ja pojat pääsivät pihan aitaukseen isolla porukalla.

Nipsu on 7-kuinen coton de tuleard -nuorukainen. Valkoinen lumipallonappisilmä herätti vahtipojissa kummastusta. Vilkas, leikkisä, rohkea ja äärettömän kiltti Nipsu oli kaikkien kaveri. Ihmettely, kuopan kaivaminen ja leikkiin kutsu oli hauskaa, mutta ehdottomasti jännittävintä oli seurata Onnin pallopeliä. Nipsu juoksi sitkeästi Onnin perässä tämän noutaessa palloaan, jonka joku aina joutuu heittämään.

Onni haluaa syöttää palloa ja siksi peliin tarvitaan erillinen heittäjä. Nipsu toistaiseksi ainokaisena pallottelee jopa yksinään. Kun Onni väsyi, nappasi Nipsu pallon ja pyöritteli sitä suvereenisti – siinä sitä riitti vahtipojilla ihmettelyä!

Lähes kolme tuntia mielenkiintoista tekemistä aitauksessa antoi hyvät unenlahjat. Tästä saimme vielä seuraavana päivänä nauttia – nimittäin se kesäkuinen kaatosadesunnuntai oli kuin suoraan syyskuulta.