Rakkaiden vahtipoikiemme Lassen, Onnin ja Toren tuhkat on siroteltu Hartolan mökille kuusen ja kiven juureen. Ensimmäinen oma koiramme Siiri on haudattu samaan paikkaan 25 vuotta sitten.
Mökki oli Vahtipojille hyvin rakas. Erikoista oli, että muutoin kovin äänekkäät veljekset eivät haukkuneet mökillä lainkaan. Ilmeisesti ei tarvinnut, koska lintujen laulu ja metsän tuoksu oli niin mieluisaa – ei ollut ärsyttäviä kulkijoita eikä syytä riehaantua.
Kuistilla oli mukava lekotella auringon paisteessa ja syksymmällä sai nautiskella takkatulen ääressä. Metsässä oli jännittävää kulkea marjoja napsien. Joskus kokeilimme jopa jäljestystä peuransorkalla! Uimassa kävimme, mutta enempi soutelimme rannan tuntumassa. Kerran Lasse innostuessaan putosi veneestä ja Onnikin jouduttiin kahlaamaan takaisin rantaan, kun vesikoiranvaisto johdatti hänet sorsan perään. Toren seikkailuista pahin oli käärmeenpurema, josta onneksi selvittiin nopealla hoidolla. Mökki ja sen maasto on täynnä kauniita ja rakkaita muistoja.
Tämä on itseoikeutetusti se oikea paikka, jossa saimme saattaa Lassen, Onnin ja Toren yhteen – lopullisesti.
Nyt oli viimeisen vahtipoikamme aika tullut. Rakas ja viisas Onni siirtyi sateenkaarisillalle Lassen ja Toren luokse. Hienosti ikääntyneen Onnimme kunto romahti muutamassa tunnissa ja kaikesta itsekkäästä tuskastamme huolimatta päästimme hänet lähtemään.
Josefa Neumond eli Onni syntyi Inkoossa lauantaina 9. kesäkuuta 2007. Olimme mökin terassilla ja juuri tulleet Lassen kanssa uimasta, kun Pirjo soitti ja kertoi pentujen syntyneen: kolme tyttöä ja neljä poikaa. Porukasta siis riittäisi Lasselle toivottu pikkuveli!
Pirjo maalaa hännänpään, että varmasti tunnistamme!Onni-vauva ja Tuuli kotipihalla Espoossa.
Tämän jälkeen tapahtui paljon. Lasse halvaantui Keski-Euroopan automatkalla, mutta hänet saatiin uskomattomalla onnella ja huipputaitavien lääkäreiden avulla takaisin omille jaloilleen. Saksalaisen kirurgin sanoin ”ihme oli tapahtunut”. Kun Lasse kotiutui ”alppilomaltaan”, kotiutui myös Neumond, josta tuli nimensä mukaisesti Onni, meidän onnemme. Olimme saaneet ”valita” ja jostain johdatuksesta valintamme oli osunut tähän pontevaan, mustaturkkiseen poikaan.
Onni oli pikkupennusta asti viisas ja vakaa. Lassen toipumisessa Onnin rooli oli korvaamaton – pieni leikittäjä piti toipilaankin vireessä osallistumalla aktiivisesti jumppahetkiin. Palloleikit, kuoppien kaivaminen, takaa-ajo ja monenlainen reippailu oli Onnin hyvän kunnon salaisuus.
Oman pihan aitaus oli tärkeä leikkipaikka.Aitauksessa sai kaivaa, vahtia ja haukkua ohikulkijoita.Mutta pallo on kuitenkin se tärkein lelu.
Viisas ja rauhallinen Onni ei aiheuttanut huolta. Hän huolehti laumasta ja sen pysymisestä kasassa. Välillä tuntui, että Onni ajatteli muidenkin puolesta. Onni oli seuramies, joka jaksoi nuokkua vieraiden seurassa aina aamuyölle asti. Hänelle varattiin oma tuoli ja kattaus pöydälle. Onni valvoi ja vartioi. Hän jaksoi ulkoilla, sienestää ja marjastaa samalla itse syöden minkä kerkisi. Onni oli täydellinen, luotettava ja paras ystävä.
Onni eli tervettä elämää aivan viimeisille vuosilleen saakka. Ikä kuitenkin toi omat haasteensa. Vakava sydämen vajaatoiminta, nivelvaivat, outojen pattien ilmaantuminen ja loppuviikkojen painon nousu nesteen kerääntyessä elimistöön rasittivat vanhusta. Herkkuruuat kuten kurkku eivät enää maistuneet, naksutkaan eivät kelvanneet ja lääkkeet tiputeltiin suupielestä. Väsymys ja selkeä voimien loppuminen näkyi viimeisten päivien aikana. Vaikka kuinka pelkäsimme, olimme saaneet merkin, että aika on tullut. Mittarissa oli jo 16 vuotta, 10 kuukautta ja viisi päivää.
Aina yhdessä.Aitauksessa viimeisen kerran.Vielä viimeisen kerran yhdessä.
Kirjoitetut muistot
Kaksivuotiaan Onnin ja viisivuotiaan Lassen kaveriksi saimme Toren. Tästä alkoi Kauklahden vahtipoikien kirjoitettu tarina. Vahtipoikamme elivät vilkasta ja äänekästä elämää Kauklahdessa, ulkoilivat metsissä, mökkeilivät, purjehtivat ja reissasivat paljon – autoilla, laivoilla, junilla ja jopa lentokoneella. Sosiaaliset vahtipojat elivät täyttä elämää ja kuuluivat täyspainoisesti perheen arkeen ja juhlaan. Aika ei enää palaa, mutta muistot ovat sitäkin kultaisempia.
Nyt on jäljellä rauhallinen ja ihana Leo, joka ei vahdi eikä melskaa. Leo on ikänsä ja luonteensa puolesta jotain muuta kuin vahtipoika. On varmasti raju muutos jäädä täysin yksin ilman lajitoverin lämmittävää kylkeä. Toiveena on saada jossain vaiheessa Leolle veli tai sisko – laumassa on mukavampi elää.
Kiitosten aika
Lasse läksi luotamme 2020, Tore 2022 ja nyt oli viimeisen vahtipoikamme vuoro. Olemme olleet onnekkaita saadessamme hoitaa ja rakastaa näitä pieniä perheenjäseniämme – siitä suuri kiitos kasvattajallemme Pirjo Pelinille Kennel Josefaan. Elämänmittaisesta hyvästä hoidosta voimme kiittää Eläinlääkäriasema Arkkia ja siellä Maarit Koivistoa – uskomatonta, että kaikki ovat olleet saman, viisaan omalääkärin hoivissa pennusta elämänsä loppuun saakka.
Kaikista suurin kiitos kuitenkin kuuluu Lasselle, Onnille ja Torelle – kiitos kun olitte kanssamme, opettamassa ja viisastamassa meitä – teitte meistä onnellisia ja parempia ihmisiä.
Kiitos kaikille matkaamme seuranneille ja vaikka vain satunnaisesti tarinoitamme lukeneille. Kauklahden vahtipoikien tarinoita on ollut ilo kirjoittaa. Vaikka julkaisut loppua kohden olivat harventuneet, niin elämä tarinoiden takana jatkui täysillä. Myös tämän sivuston aika on sulkeutua – emme enää lähde kiljuen kylille, metelöiden maailmalle.
Taas me pimeydessä tarvomme! Tästä ei tykkää enempää mäyräkoirat kuin ihmisetkään, mutta yritetään muistaa, että valoa ja joulua kohti mennään – tosin pimeimmän mutkan kautta.
Lasse tuntuu arvostavat erityisesti nukkumista ja syömistä. Pikaisten aamu- ja iltapissien lisäksi riittää yleensä yksi pidempi lenkki. Harvemmin häntä useammat ulkoilut kiinnostavat. Kyläpaikat ovat valitettavan vähissä, vaikka käytöksessä tai siisteydessä ei ole
puutteita. Niinpä muut virikkeet ja ”sisäulkoilut” tulee hoitaa kaupoissa tai kauppakeskuksissa. Mökki on jo viikkoja sitten laitettu talviunille, joten sinnekään ei voi lähteä vilusta värisemään.
Lasse on kuitenkin ikäisekseen iloinen ja hyvävointinen. Ilmeisesti lääkitykset ovat kohdallaan ja olo sen myötä hyvä. Harmaat hapset lisääntyvät ja askeleet hidastuvat, mutta eipä se haittaa kun hyvää mieltä ja oloa kuitenkin näyttää riittävän.
Onnia ei tarvitse ulos yllyttää, mutta kyllä hänellekin uni maittaa. Joskus aamukävelijä täytyy kaivaa peiton alta ja raahata ulos. Leimallista kummallekin on käsittämättömän innokas nuuskiminen ja vetkuttelu. Kävelyttäjän on aina syytä pukeutua lämpimästi, sillä paikoillaan seisoskelu ei aina ole kovin mukavaa, vaikka kaikesta voi päätellä siihen sisältyvän erittäin tärkeää viestien vaihdantaa.
Sosiaalinen elämä on melko rajoittunutta. Kylmällä ja pimeällä ei kavereitaan jaksa liiemmin moikkailla. Mutta on jännääkin ollut, kun Igor, iso pyreneittenkoira vieraili oikein yökylässä! Igor on muutama viikko sitten muuttanut Minnesotasta Suomeen, joten useampiakin kohtaamisia on tiedossa. Koirat pärjäsivät mainiosti vaikka kokoero on valtaisa!
Tore-poika suunnittelee muuttoa takaisin Suomeen, mikä ilahduttaa meitä kaikkia. Tore on todellinen reissumies, mutta voisihan sitä jo vähitellen vakiintua vaikkapa Kauklahteen! Vahtipoikien yhteiselo on kuitenkin niin superjuttu, että sitä tässä vain odotellaan.
Onnin pallot ovat päässeet kulumaan lähes olemattomiin. Uusia, ”juuri niitä oikeita” CyperBall-palloja ei ole enää vuosiin suomalaiskaupoista löytynyt. Sinnikkään etsimisen jälkeen brittiläinen verkkokauppa palkitsi löytäjän ja pääsimme tilaamaan kunnon palloja oikein perhepakkauksen verran! No mitäpä sitä ei koiransa eteen tekisi!
Monesti on mielessä ollut nuoremman polven saamista mukaan jengiin. Toisaalta vanhukselle pitäisi antaa rauhaa korvia repiviltä villipedoilta vai toimisiko tällainen elämänilo inspiraationa ja vastapainona ylettömälle nukkumiselle? Voisi myös olla hyvä tarjota mahdollisuus kodinvaihtajalle, jos sellaisen tähän porukkaan saisi sopeutumaan.
Niin tai näin – nyt on hyvä, sillä Vahtipojat ovat pian koolla ja maassa rauha. Joulu on juhla-aikaa myös pienelle mäyräkoiralle – sitä odotamme kaikki 💙
Jos jokin, niin pallo on Onnin oma juttu. Pallo on mukana kuvioissa aamusta alkaen. Jokainen aamu nimittäin alkaa sillä, että Onni piilottaa ja etsii palloaan niin, ettei petaamisesta tule mitään. Sänky on yhtä lakanamykkyrää ja sinkoilevia tyynyjä. Aamupalloilu on itsenäinen laji, jossa ei tarvita pelikavereita.
Päivän mittaan palloa pelataan aina kun tulee pienikin tilaisuus. Jos istut, ilmestyy pallo polvien väliin kuin tyhjästä. Kun heität sen, ilmestyy pallo takaisin polvien väliin ennen kuin ehdit sanoa kissa – tai pallo. Tätä peliä voi jatkua tuntitolkulla. Ja aivan erityisen suosittua tämä on kylässä kävijöiden kesken. Edes vuorokauden myöhäiset tunnit eivät anna armoa. Kotiväki on hieman onnistunut lannistamaan peli-intoa töykeällä sanailulla.
Ulkopallo yritetään salakuljettaa sisään ja sisälle tultaessa pallo etsitään välittömästi – onneksi niitä on useampia. Mutta kadulta tai kentän laidalta löydetyt pallot eivät kiinnosta – oma sen olla pitää!
Synnyin Inkoossa 9. kesäkuuta 2007. Minun ja veljeni Lassen äiti on Jade. Elämäni mullistui muuttaessani rauhalliseen toipilaskotiin. Lasse mökötti viikon verran, mutta hyväksyi minut lopulta. Hän on aina ollut idolini enkä tiedä kuinka selviäisin ilman Lassea.
Minun sanotaan olevan pallopoika. Rakastan palloja ja jaksan pelata yötäpäivää – kukaan ei jaksa heitellä palloa niin pitkään, että minä kyllästyisin. Nappaan pallon lennosta ja syötän takaisin maata myöten. Ihanaa!
Lassen kanssa vahdimme katuamme ja kotiamme juoksemalla ikkunasta toiseen. Tästä ei niin vaan ohi kuljeta! Olen myös taitava ja innokas metsämies. Metsästys- ja jäljestysharjoituksissa pärjään mainiosti. Harmi vaan kun perheeni ei käy hirvestämässä.
Eräänä päivänä kotiimme ilmestyi kantaäitimme Pirjo. Hänellä oli mukanaan pieni veijari, joka suureksi hämmästykseksi ja iloksi jäikin laumaamme. Näin meistä tuli kolmihenkinen vahtipoikaporukka. Eikä meillä ole koskaan tylsää!
