Jokin aika sitten murheellisin mielin muistelimme löytökoiraamme Harria (Orimattilan kodissa nimeltään Romeo). Vakava sairaus vei voimat upealta koiralta parhaassa iässä. Perheelle menetys oli kova isku – poissa oli koira, jota rakastettiin ja jonka sairauteen kaikin keinoin oli etsitty parannuskeinoa. Perheenjäsenen kuolema on aina kova paikka ja jokainen lääkitsee murhetta omalla tavallaan.
Tämä perhe halusi laittaa hyvän kiertämään 
ja avata kotinsa oven uudelle hylätylle tai muuten kotia tarvitsevalle. Rodulla ei olisi merkitystä. Seropi sopisi hyvin, mutta kaikista mieluiten se olisi Norjan harmaa hirvikoira.
Ilmoitukset maailmalle ja aktiivinen etsintä alkoi. Työ kannatti ja niin puolitoistavuotias Norjan harmaa hirvikoirapoika löytyi. Metsästystä harrastava omistaja halusi luopua nuorukaisesta, koska ”se ei enää hauku hirviä, kun hirvi oli potkinut sitä naamaan”. Oli siinäkin syy! Onni onnettomuudessa oli, että omistaja oli sen verran koiraan kiintynyt, ”ettei viitsinyt sitä lopettaa, kun oli pennun itselleen teettänyt”.
Niin koirapoika muutti Suomen sydänmailta 
Orimattilaan ja sai nimekseen Alfie, James Herriotin eli oikealta nimeltään Alfred (Alf) Wightin mukaan. Koiran uusi emäntä kiittää Harri-koiraa siitä, että on kaikesta huolimatta oppinut hyväksymään surun. ”Paras lääke suruun on tarjota koti sitä tarvitsevalle. Edesmenneen paikka ei häviä, koska sydämessä on tilaa monille rakkaille ja rakkautta tarvitseville. Maailmassa on riittävästi koiria vailla kotia ja on hyvin palkitsevaa ja haavoja parantavaa pelastaa mukava kaveri.
Olkoon tämä vinkkinä meille kaikille – ”työhön kelpaamattomasta koirasta” voi saada rakastettavan ja rakastavan perheenjäsenen.
Vahtipojat onnittelevat ja lähettävät lämpimät terveisensä, wuh!