Vahtipoikien edellinen teksti on peräti marraskuun lopulta, joten ei voi kuin todeta ajan kuluvan liiankin nopeasti. Poikien elämä on sujunut leppoisasti vahtien, syöden, nukkuen ja seurustellen. Onnilla on edelleen pallo lentänyt! Suureksi onneksemme kaikki ovat pysyneet terveinä, virkeinä ja iloisina.
Joulua vietimme perinteiseen tapaan kaikki yhdessä – uutta oli kuitenkin pienen ihmislapsen mukana olo ensimmäistä kertaa. Kaikki Vahtipojat, Onni etunenässä, ovat kiinnostuneita ja iloisia uudesta perheenjäsenestä. Theo-poika tykkää koirista ja osaa pienestä iästään huolimatta hienosti puuhata niiden kanssa.
Talvella ei pahemmin paleltu, 
mutta sadetakkia tarvittiin usein. Tylsä talvi, mutta ei se tuntunut positiivista porukkaa pahemmin haittaavan. Kevään korvalla alettiin odottaa kesää, auringonpaistetta ja kuoppien kaivamista. Mökille mentiin aina kun tuli sopiva hetki. Kuopankaivuu maistui kuitenki paremmin vasta elokuussa, koska maa oli pitkään kylmä ja kostea runsaiden sateiden jäljiltä.
Lasse heitti talviturkkinsa jo kesäkuun alussa hyppäämällä veteen omasta tahdostaan – merihirviöitä kun ei voi vastustaa. Hampaat siinä kalisivat! Onni on tyytynyt kahlaamaan ja Tore pysyttelee tapansa mukaan kaukana rannasta, mutta vene on onneksi eri asia!
Mutta ovat pojat päässeet myös merille – yhdessä ja erikseen. Kiperissä tilanteissa poikien paikka on kajuutassa, mutta muutoin saa valvotusti tepastella kannella ja nauttia vauhdin hurmasta.
Iloisia asioita on ollut paljon. Eräs niistä on ollut Helmi-neidin vierailu Onnin luona. Päivä oli jännittävä ja uusiksi pistetään loppuvuodesta. Kylälle on ilmaantunut useita koiratulokkaita, suuria ja pieniä, aikuisia ja pentukoiria. Yksi pelottavimmista on ollut 10-viikkoinen tanskandoggi nimeltään Nasu – ilmeisesti vaisto kertoo, että odotettavissa on erityisen suuri koira ja siksi se on pistettävä järjestykseen hyvissä ajoin.
Mutta sisältyy kesään 
suruakin. Nimittäin sekä Onnin että Lassen arvostettu äiti ja Toren isoäiti Jade on kesän alussa muuttanut sateenkaarisillalle.
Rakkaan perheenjäsenen menettäminen on aina hyvin raskasta ja vaikka tiedämme koiran aikakellon
tikittävän 
ihmisen kelloa nopeammin, kouraisee kaipaus hyvin syvältä. Mutta samalla on syytä muistaa kiitollisuus niistä lukuisista hyvistä hetkistä, teoista ja iloisista asioista, joita yhteiseen aikaan on mahtunut.
Kuvissa sekä Lassen (ylempi kuva) että Onnin (alempi kuva) varhaisia aikoja oman koiraemon hoivissa.