Toukokuisena sunnuntaina 2010 pihaamme tepsutteli jyhkeä, harmaa koira. Veimme rohkean ja ystävällisen tulokkaan koira-aitaukseen omien koirien ollessa sisätiloissa.
Kippurahäntä oli hyvin ystävällinen ja antoi tutkia itsensä. Panta kaulassa, mutta ei mitään tunnusmerkkejä. Mielestämme vieras vaikutti Norjan hirvikoiralta. Otimme välittömästi yhteyttä kaikkiin kadonneita ja löytyneitä eläimiä jäljittäviin järjestöihin, lähitienoon löytöeläintaloihin ja poliisiin. Kiltti koira vietti yön sisällä omassa huoneessa, vaikka halukkuutta olisi ollut muiden joukossa. Emme uskaltaneet, koska epäilimme isokokoisen uroksen aiheuttavan selkkauksia vahtipoikien omalla reviirillä.
Maanantaina eläinlääkäriasemalla ei löydetty mikrosirua. Ulotimme kyselyt lähikuntien metsästysseuroihin. Kuvallisia ilmoituksia ripustettiin valopylväisiin ja ilmoitustauluille. Kuvaan ei kaivannut.
Ihailun kohteeksi ansaitusti
Päätimme esitellä koirat toisilleen. 
Kaikki
sujui kuin leikiten – kuka olisi uskonut, että neljällä aikuisella uroksella synkkaa välittömästi! Se tuntui todella hyvältä. Oli hienoa kulkea kylällä neljän koiran kanssa yhden kulkiessa ylväästi kaikessa rauhassa ja kolme remutessa tavalliseen tapaan.
Saimme puhelun Orimattilasta perheeltä, joka oli äskettäin menettänyt oman hirvikoiransa. Rouva kyseli varovasti mistä oli kyse ja kertoi heidän olevan kiinnostuneita, jos kotia ei ala löytyä.
Olimme yhteydessä Viikin löytöeläintaloon. Siellä sanottiin, että koira pitää tuoda heille vuorokausitaksan alkaessa raksuttaa saman tien. Kahden viikon kuluttua he ”arvioisivat säilytetäänkö koiraa vai ei”. Me emme kuitenkaan sitä enää saisi! Viranomaiset sen sijaan kertoivat, että ellemme kahdessa viikossa löydä omistajia, saamme omistusoikeuden itsellemme. Viikin valehteleva eläintalo!
Päätimme jatkaa etsintää 
ja samalla kiinnyimme tähän hienostuneeseen herraan todella paljon. Kävelimme laumana ja vietimme hyvää aikaa. Onni ihaili isoa veljeään tavattomasti Lassen ja Toren myötäillessä. Nimesimme kulkijan Harriksi harmaan turkin perusteella.
Harri nukkui kiltisti sängyn vierellä lattialla, odotti ruokaansa rauhassa ja toimi juuri niin kuin hyvin opetettujen koirien tuleekin tehdä. Olimme kovin onnellisia, mutta samalla pahoillamme siitä, että omistajia ei kuulunut. Orimattilasta käytiin Harria ihastelemassa. Ymmärsimme, että perhe on tosissaan ja osaisi arvostaa Harria. Kaksi viikkoa kului ja päätimme antaa löytölapsen uuteen hyvään kotiin ja niin Harrista tuli Romeo.
Orimattilassa kodissa odotti kaksi lapinkoirasiskoa. Harri sai hyvän kodin ja paljon rakkautta. Neljän onnellisen vuoden jälkeen diagnosoitiin IMHA, rankka sairaus, jota ei maallikko pysty edes kuvailemaan. Verensiirrot, tiputukset, steroidit, antibiootit ynnä muut raskaat hoidot sekä eläinsairaalassa että kotona veivät voimat ja tänään pieni matkamiehemme siirtyi sateenkaarisillalle. Olemme kaikki sanattomia.
Vaikka kyse oli vain kahdesta yhteisestä viikosta, tuntuu kuin kyse olisi omasta koirasta. Joku tarkoitus lienee ollut, että herra tepasteli juuri meille ja sopeutui laumaan saman tien. Joku tarkoitus lienee varmasti ollut myös sillä, että uusi hyvä koti löytyi kuin vahingossa. Tiet vain kohtasivat.
Olemme hyvin kiitollisia tästä kaikesta – myös nyt surun hetkellä. AINA on syytä auttaa avuntarvitsijaa – ilon saa takaisin moninkertaisena.
Vastaa