Vahtipoikien edellinen teksti on peräti marraskuun lopulta, joten ei voi kuin todeta ajan kuluvan liiankin nopeasti. Poikien elämä on sujunut leppoisasti vahtien, syöden, nukkuen ja seurustellen. Onnilla on edelleen pallo lentänyt! Suureksi onneksemme kaikki ovat pysyneet terveinä, virkeinä ja iloisina.
Joulua vietimme perinteiseen tapaan kaikki yhdessä – uutta oli kuitenkin pienen ihmislapsen mukana olo ensimmäistä kertaa. Kaikki Vahtipojat, Onni etunenässä, ovat kiinnostuneita ja iloisia uudesta perheenjäsenestä. Theo-poika tykkää koirista ja osaa pienestä iästään huolimatta hienosti puuhata niiden kanssa.
Talvella ei pahemmin paleltu, 
mutta sadetakkia tarvittiin usein. Tylsä talvi, mutta ei se tuntunut positiivista porukkaa pahemmin haittaavan. Kevään korvalla alettiin odottaa kesää, auringonpaistetta ja kuoppien kaivamista. Mökille mentiin aina kun tuli sopiva hetki. Kuopankaivuu maistui kuitenki paremmin vasta elokuussa, koska maa oli pitkään kylmä ja kostea runsaiden sateiden jäljiltä.
Lasse heitti talviturkkinsa jo kesäkuun alussa hyppäämällä veteen omasta tahdostaan – merihirviöitä kun ei voi vastustaa. Hampaat siinä kalisivat! Onni on tyytynyt kahlaamaan ja Tore pysyttelee tapansa mukaan kaukana rannasta, mutta vene on onneksi eri asia!
Mutta ovat pojat päässeet myös merille – yhdessä ja erikseen. Kiperissä tilanteissa poikien paikka on kajuutassa, mutta muutoin saa valvotusti tepastella kannella ja nauttia vauhdin hurmasta.
Iloisia asioita on ollut paljon. Eräs niistä on ollut Helmi-neidin vierailu Onnin luona. Päivä oli jännittävä ja uusiksi pistetään loppuvuodesta. Kylälle on ilmaantunut useita koiratulokkaita, suuria ja pieniä, aikuisia ja pentukoiria. Yksi pelottavimmista on ollut 10-viikkoinen tanskandoggi nimeltään Nasu – ilmeisesti vaisto kertoo, että odotettavissa on erityisen suuri koira ja siksi se on pistettävä järjestykseen hyvissä ajoin.
Mutta sisältyy kesään 
suruakin. Nimittäin sekä Onnin että Lassen arvostettu äiti ja Toren isoäiti Jade on kesän alussa muuttanut sateenkaarisillalle.
Rakkaan perheenjäsenen menettäminen on aina hyvin raskasta ja vaikka tiedämme koiran aikakellon
tikittävän 
ihmisen kelloa nopeammin, kouraisee kaipaus hyvin syvältä. Mutta samalla on syytä muistaa kiitollisuus niistä lukuisista hyvistä hetkistä, teoista ja iloisista asioista, joita yhteiseen aikaan on mahtunut.
Kuvissa sekä Lassen (ylempi kuva) että Onnin (alempi kuva) varhaisia aikoja oman koiraemon hoivissa.
Hei!
Täällä kirjoittelee Lassen velin, Donin (Josefa Lazarro), mami!
Selailin internettiä ja mäyräkoira-aiheisia juttuja mm. Josefa-nimellä ja näin päädyin teidän sivuille. Että sitä ilon määrää, kun huomasin, että kyseessä on Donin veli ja muita sukulaisia!
On tullut tässä lukiessa ilon ja surun kyyneleitä. Usein olen muistellut Jadea, kuinka oli semmoinen hymy-tyttö. Harmikseni emme ole nähneet sitten Donin pentuiän. Tuli kova itku, kun luin Jaden muutosta sateenkaarisillalle..
Ja tuo ylempi pentuekuva, siellä jossain on myös minun poju.
Luin myös Lassen vastoinkäymisestä halvauksen suhteen ja tässä nyt itse olen aika surun murtama myös sen takia, että Doni halvaantui viime la-iltana. Pääsi onneksi pikaisesti leikkaukseen, tänään kotiin ja tuossa vieressä torkkuu. Takajaloille ei kylläkään astu vielä lainkaan, mutta toivottavasti kuitenkin kuntoutuu.
Kuulisin todella mielelläni miten Lassen kanssa kuntoutus meni ja muutenkin.
Ihanaa kun hänellä on veljiä ja niin komeita!
Donilla on myös veli, kultainen noutaja, Musu 🙂 ja niin rakas Donille, nyt vain joutuu olemaan evakossa.
Syysterveisin
Tuuli ja Doni
Voi pientä potilasta:(
Toivomme pikaista paranemista ja sitten tehdään koiratreffit.
Tosi kiva, kun otit yhteyttä!